perjantai 29. huhtikuuta 2016

Dementikon elämää.

Aikoinaan Jaakko Teppo lauloi TV-sarjan Dallas innoittamana laulun "On rikkaiden elämä niin toisenlaista tulee hirveesti rahhaa öljystä", tai jotain siihen suuntaan.
Minä voisin samaa laulua tapaillen laulella vaikka, 'On dementikon elämä niin toisenlaista löytyy hirveesti paistinpannuja kaapista'.

Toissa iltana ajattelin että paistampa muutaman 'lätyn' iltakahvin seuraksi.
Paistinpannuni oli niin huonokuntoinen että täytyi käyttää hirveästi rasvaa ettei räiskäle tarttunut pannuun, Niinpä päätin sitten eilen ostaa uuden paistinpannun.
Kotiin tullessa sitten vanhaa pannua käsissä pyöriteltyäni, (kun nykyään ei enää tiedä mihin jätteeseen mikäkin pitää laittaa) päätin pistää sen kaappiin, sinne kilpailuista voitettujen kattiloiden, pannujen ym. keittoastioiden joukkoon.
Mutta äläppä huoli mikä se sieltä pilkistikään, aivan uusi käyttämätön paistinpannupa tietenkin.
Mikä pahiinta silloin muistin, ostin sen pannun ennen Espanjaan lähtöä en vain ollut sitä kerennyt viellä käyttöön ottaa.
Semmosta on dementikon elämä, mutta ainahan paistinpannuja tarvitaan.

Mutta paistaa se aurinko risukasaankin, tai siis Rovaniemelle, meillä oli tänään Suomen lämpimintä +19 astetta.
Bongasin tälle keväälle ensimmäisen hihattomalla paidalla ja lyhkäsillä urheilhousuilla lenkkeilevänkin.
Itse olin kyllä varustautunut pitkiin trikoisiin ja verryttelypuseroon, tuo pihalla oleva lumi aiheuttaa sen ettei voi uskoa että vähemmälläkin varustuksella olisi tarennut.

Jäädäänpä katteleen miten nuo sääolosuhteet tästä muuttuu.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Kovaa oli Johannan vauhti.

Tänään juostiin RDS:n talvisarjajuoksu, viisikilometriä hyvissä olosuhteissa.

Osalta reitistä ei vielä ollut talven hiekotussoraa harjattu pois, mutta se ei Johanna Peiposta estänyt juoksemasta kovaa aikaa 15.52 
Ollen ylivoimaisesti nopein päivän kisassa.

Tulokset:

Katselin tuossa Pohjois Suomen kesän kilpailutarjontaa, jotkut päivät näyttävät olevan suosittuja kilpailun järjestämispäiviä, on useita tapahtumia tarjolla samallepäivälle.

No eiköhän jokaiseen tapahtumaan kuitenkin jonkinverran juoksijoita löydy.

Itse tänään aamulla kävin sellaisen vajaan parikymppisen lenkin, ja väsytti ihan omiksitarpeiksi, siispä lepäilen loppupäivän.

Jos jossainvaiheessa vähän tarmoa saan raihnaiseenruumiiseeni loihdittua voin jotain videonpätkääkin katella tuosta talvisarjajuoksusta.

Johannan juoksua videona:                Niin tai tästä: kun älykännyköillä ei välttämättä kaikki näy.



Kolmen kopla Sipilä, Stub, Soini, nyt vituttaa

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Tuttu jäbä.

Kännykamerat eivät vielä olleet kovin laadukkaita silloin kun kaveri on selfien räpsässy.
Mutta kyllähän sen kuvasta tunnistaa on senverran tunnettu kaveri.

No kuvassahan on Italianmaalta Isacron laaksosta kotoisinoleva Ötzi.
Poikahan kuoli nelivitosena keihäänkärjen läpästessä solisvaltimon, noin abaut~5200 vuotta sitten, heti ruokatunni jälkeen jolla hän oli syönyt vuorikaurista.

No eihän poika muutenkaan ihan teräkunnossa ollut, oli sydäntauti ja korkea kolesterooli, borrelioosis, laktoosi-intoleranssi, heliobakteeri, ientulehdus eikä hammaslääkärilläkään ollut viimeaikoina tullut käytyä, oli reikiäki hampaissa.
Niin ja päätäkin oli tullut kolhittua jo aikaisemmin.

On se ihmeellistä nykyaikana kun kaikkea voidaan tutkia hyvinkin tarkasti viellä vuosituhansien takaa.

Niin nuita tietoja poimin Tiedelehden artikkeleista.

Tänään aurinkokin pilkistelee pilvien välistä aina sillon tällön, siksipä jätänkin käymättä lenkillä, ettei totu liian hyviin keleihin.
No niin, vähän työkiireet taitaa olla se parempi syy, ja laiskuus se syistä kaikkein suurin.
Jospa sitten vaikka huomenna.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Peurat lenkillä.


Jotenkin sitä vain odottas että vois jo keväisemmät säätkin tulla.
Tänään aamulenkkini suuntautui tuonne lentokentän suuntaan, räntäsateessa tietenkin ja jalat märkänä sai taivaltaa... Ei kiva..

Lauantaina juostaan RDS:n  talvsarjajuoksun osakilpailu, pitää mennä katteleen, mutta nyt on aika aloittaa päivän työrupeama.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Kevään ensimmäiset SM~-kisat.

Tänään juostiin kevään ensimmäiset SM- kilpailut, kun ulkoilmakilpailuista puhutaan.
Yleisessä sarjassa parasta vauhtia piti miehissä kukapa muukaan kun Jussi Utriainen 1:06:00
Naisissa puolestaan nopein oli Hanna Jantunen 1:17:38
Tosin vetraaneissa Laura Markovaara juoksi 1:16:59 voittaen 40 vuotiaiden sarjan.
Tulokset:
Veteraanit, taivalsivat myös oman puolikkaankisansa,
Vertailempa tässä voittoaikoja sarjoittain Espanjan vastaaviin kisoihin tammikuun Santa Polan puolikkaalla, johon kisaan itsekkin osallistuin.  Santa Polan tulokset:
Espanjassa ei sentään 30 vuotiaat ole vetraaneja, joten jätän ne tulokset tarkkailun ulkopuolelle.
Niin.... Tai meillähän ei veteraaniurheilua olekkaan, on vain 'aikuisurheilijoita'.

Jyväskylän sarjojen voittoajat, Espanjalaisten omien kisojensa voittoajat suluissa:

              Miehet:                             Naiset:
35 v.    1:18:10     (1:03:02)      1:27:39    (1:11:09) 
40 v.    1:14:59     (1:04:21)      1:16:59    (1:19:16)  
45 v.    1:16:04     (1:10:22)      1:28:07    (1:24:44) 
50 v.    1:14:22     (1:09:57)      1:39:43    (1:23:28)
55 v.    1:18:36     (1:18:37)      1:31:48    (1:30:18) 
60 v.    1:24:56     (1:13:29)      1:41:25    (1:37:29)  
65 v.    1:24:14     (1:22:03)      1:46:13    (1:57:26)  
70 v.    1:40:12     (1:34:19)    

Omat juoksut tällepäivälle rajoittuivat aamuhämärissä juostuun, hankikantolenkkiin.


keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Minä ja juoksu. Osa 4.

 Osa 4.
Minä en taida olla kovin lujatekoinen.

Elettiin vuotta 1980.
Nyt työkuvioni vaihtui, tein edelleen metallialaan viittaavia töitä. 
Nyt vain työkohteiden vaihtuvuus oli lähes päivittäistä.
Työt alkoivat maanantaiaamuisin kotoa päättyen perjantaina kotia, elikkä kaikki työpaikkojen välinen liikkuminen kuului työaikaan.
Samoin kaikki yöpymiset suoritin hotellissa.
Tämähän paransi oleellisesti harjoittelumahdollisuuksia, tosin usein syksyisin ja alkutalvesta vielä ylityötä tuli aika runsaasti, mutta onneksi keväisin ja kesällä tein normaalinpituisia työpäiviä.
Varpaan jänne poikki

Harjoittelun lisääntymisen myötä ongelmaksi tulivat rasitusvammat.
En ehkä ole kovin vahvarakenteinen, ja kun työni kuitenkin oli kokoajan jalkojenpäällä oloa ja telineillä kiikkumista, palautuminen oli ongelma.
Lisäksi usein työtapaturmat katkaisivat harjoitusputken, pahimmillaan oli yhtä aikaa molemmat kädet ja useita kylkiluita murtunut.
Noita rasitusvammoja kuvastaa hyvin se, että olen ollut 7 kertaa leikkauksessa tuki ja liikuntaelinvammojen takia, 
Rasitusmurtumiakin on ollut molemmissa jaloissa useita kertoja.

 Kahdeksankymmenluvun lopulle ja yhdeksänkymenluvun alkupuolelle sijoittuu kuntoni paras aika, silloin sain maratonennätykseni painettua alle kahden ja puolentunnin, sekä puolimaraton kulki useasti alle tunnin ja kymmenen minuutin.

Vuosi oli 1993 kun sairastin sydänlihastulehduksen, ja samassa aikaan tuli sitten vielä rasitusastmakin.
Se tiesi tuloksissa roimaa tason laskua, ja astman takia jouduin parina seuraavana vuotena muutaman kisankin jättämään kesken astmakohtauksen takia.

1994 Suomessa jylläävän laman keskellä minäkin jouduin työttömäksi.
Työttömänä kun sain asustella kotona, totesin.
 ’On tämä niin paljon mukavampaa kun hotellissa asustaminen’.
Päätin etten enää hakeutuisi matkatöihin.

Niinpä oli taasen kerran aika vaihtaa ammattia.
Olin lomillani ja tapaturmassa ollessani käynyt hierojakoulun,
Niinpä aloin hieromaan.
Tämä ammatti näistä omista työoloista olikin sitten kirkkaasti paras, näin juoksuharjoittelua ajatellen.
Mutta kun oli tullut jo ikää, ja terveydellisiäkin rajoitteita, sinälläänhän se oli jo myöhäistä.

Vielä kerran päätin kokeilla oikein tosissaan harjoittelua, vuoden 2006 loppupuolella, mutta se päättyi sitten akillesjänteen katkeamiseen, siitä ei sen enempää, olen asiasta kirjoittanut sivut osioon *Hulluttelua vanhoilla päivillä*.
No jänne saatiin korjattua, mutta lähes vuosihan siinä tuli juoksematonta aikaa, ja kunnon rakentaminen piti aloitella aika pohjamudista.

’Sydämenrytmit on sekaisin ei jaksa nousta edes toiseen kerrokseen’.
Elettiin vuotta 2011 ja jouduin sairaalaan rytmihäiriön takia.
Tutkimuksissa todettiin aortan laajenneen ja sydänläppien vuotavan.
Kunnosta huolehtimisen sanottiin olevan hyväkin, mutta kilpaurheilusta olisi luovuttava.

Niinpä päätin ryhtyä vain hölkkääjäksi,
 Jos johonkin tapahtumaan osallistuisin,
 niin ihan vain hölkkäillen.
No niipä, minä olen kilpailuhenkinen, jos lähdinkin kisaan hölkkäilemään jossain vaiheessa huomasin jo yrittäväni kun kilpailussa.
Niinpä nykyään juoksen siten kun kulloinkin tilanne sallii, vähät siitä mikä on viisasta tai järkevää.

Jos kohdallani tarkastelen tuota juoksuharrastustani, se on ollut tärkein elämääni koossapitävä elementti, oli sitten kyse surusta, epätoivosta, ilosta, pettymyksistä, mistä vain,
Kunnolla väsyksiin juostu lenkki on ajatusmaailmaa kivasti korjannut realistisempaan suuntaan. 
Ja kun mitään vaivoja ei ole, ja kuntokin kohdillaan,
 ’Mikä voisi olla kivempaa kun juoksu’.

Jos tähän viellä lisäisi että juoksukilometrejä harjoituspäiväkirjasta löytyy
154 260 kilometriä, ja arvioni ennen kirjanpitoa 25 - 27 tuhatta kilometriä, 
Niin johan tämäkin näyttää että juoksu on ollut minulle miluisaa hommaa.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Minä ja juoksu. Osa 3.

Osa 3.
Ei tästä mitään tuu, aina jossain metsäkämpällä, elämä valuu hukkaan.

Oli vuosi 1970 kevät, ja minä olin parikymppinen.
Ostin ensimmäisen autoni, Datsun Blubierd 1300 oli merkki ja vuosimalli muistaakseni -65.
Syksyllä aloitin työllisyyskurssina järjestetyn 9 kuukauden, Hitsaaja Levyseppäkurssin.
Juoksulenkkejä tuli harvakseen,
lähinnä metsässä juoksennellen.

Hitsauskurssin päätyttyä, jo samanapäivänä aloitin työt metallialalla, sellaisessa komennusfirmassa. Ensimmäinen työkohteeni oli Kemissä.
Siihen aikaan ei vielä työnantajan velvollisuuksiin kuulunut työntekijän majoituksen järjestäminen eikä maksaminen, niinpä päivärahoja säästääkseni majoitusolot olivat toisinaan sitä luokkaa että yöllä tukka jäätyi seinään kiinni.
Ei nekään olot oikein lenkki-innostusta nostaneet.
Kun työkohteet useimmin olivat Kemi Tornio alueella, päätin muuttaa Kemiin asumaan.

Silloin Mansikkanokalle oli tehty vähän toistakilometriä pitkä pururata, sitä tuli kierreltyä, aina kun ei työpäivät liian pitkiksi venyneet.
(Huomaa, silloin lenkkigenkät olivat viellä ympäriinsä nahkaa)
Siihen aikaan ei vielä Pohjois Suomessa minkäänlaisia hölkkiä tai maantiejuoksuja järjestetty, minullakin testinä oli tavoite juosta radalla 3000 metriä alle 10 minutin.

Seitsämänkymmenluvun puolivälin paikkeilla tulikin sitten muutto Jyväskylään.
Jyväskylänaikoina olinkin ihan säännöllisessä kaksivuorotyössä,
Nythän sitten olikin jo hyvä aloitta päivittäinen juoksuharjoittelu.
Aloin myöskin käymään kilpailuissa, kun niitä hölkkäkisoja oli Suomen juoksumenestyksen myötä nousseen hölkkäharrastuksen ansiosta alettu järjestää.

Ja niinhän siinä kävi että 1977 löysin itseni maratonin lähtöviivoilta, mutta siitä ei sen enempää, olen kirjoittanut jo siitä tuolla sivut osiossa, 'Ensimmäinen ja viimeinen kerta'.

Vuona 1978 tulikin sitten aika muuttaa Rovaniemelle asumaan.
Pari seuraavaa talvea tulikin vietettyä pohjois Norjassa työskennellen.
Norjasta oli tapana käydä joka toinenviikko kotona, silloin harjoittelua tuli tehtyä kaksikertaa päiväässä, mutta Norjanpuolella lenkit jäivätkin pariinkertaan viikossa.
Kesäaikaan Rovaniemelä työskennellessä treeniä kyllä yritin vetää sen mitä jalat kesti.
Vuona 1980 sitten liityin ensimmäisen kerran eläessäni urheiluseuraan, seura oli Rovaniemen Road Runners.

Jospa se kolmas osa olisi hyvä päättää tähän,
Tähän asti olenkin ajatellut juoksua lähinnä hölkkäharrastuksena, mutta tästä etenpäin juokseminen onkin muuttunut enemmän kilpaurheilun harrastamiseksi.

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Minä ja juoksu. Osa 2.

Osa 2.
Mahdoton yhtälö (kö).
Olin tullut ikään jolloin juoksijan ominaisuudet olisi kehitettävä, kovalla määrällisellä ja tehollisellakin harjoittelulla, ja minä heittäydyin lähes juoksemattomaksi.

Kansakoulun päätymisen jälkeinen kesä meni hämäranrajamailla, ikäänkuin sumussa siitä ei paljon muistoja ole jäänyt, eikä juoksukilometrejä tullut.
Siihen aikaan traktori ei jokaisen pientilan varustuksiin kuulunut, vaan sen korvasi hevonen.
Meillä oli traktori, ja isäni sanoi. "Voit tehdä niitto ja kyntö ym. töiä muillekkin, kunhan vain polttoaineet maksat".
No mahdollisuus tienata vähän omaarahaakin pani jaksamaan, päivät tein kotitilalla töitä ja illat pitkälle aamuyöhön urakoin traktorin kanssa maatöissä ja heinänniitossa pitkin kyliä.

Syksyllä sitten aloitin varsinaisen työelämäni metsätöillä, kuten siihenaikaan lähes jokainen pohjoisen maaseudun poika. 
Se tarkoitti savottaan lähtöä, eli viikot asuin jossain metsäkämpillä, joille ei välttämättä muunlaista titä ollutkaan kun hevostie.
Eli juokseminen olisi ollut käytännössäkin mahdotonta, puhumattakaan siitä että vain hiukan yli 15 vuotiaana päivä metsätöissä vei kyllä kaikki viimeisetkin ruumiinvoimat mitä käytettävissä oli.

Niitä metsätöitä tein sitten armeijaan lähtöön asti.
Parina talvena kun työtä oli vähemmän tarjolla olin niinkutsutuissa hätäaputöissä Hangon ja Turunseuduilla,
Siihen aikaan ei työttömyyskorvauksilla kauan makailtu, vaan käsky kävi niinkutsuttuihin hätä-aputöihin, joissa palkkataso riitti justiinsa päivän ruokailuihin, parakki asuminen oli toki ilmaista.
Siellä tietysti lenkkeilyynkin olisi ollut mahdollisuuksia, mutta jonkinlainen alavireys, masentuneisuus, 'tätäkö tämä elämä nyt on', vei kaikenlaisen innostuksen.

Tässä elämänjaksossa lenkkeiltyä tuli vain satunnaisesti joskus viikonloppuisin.


Läskiporsas -69
Sitten tulikin armeijaan lähtö, Suomenlinnan rannikkotykistöön.
Se aika onkin ollut elämässäni helpointa, levättiin paljon, syötiin hyvin joskus vähän ulkoiltiin.
Armeijan aikana lihoinkin kun porsas, varmaan yli 10 kiloa, Enhän koskaan elämässä ollut päässyt näin helpolla.
Joitakin kisoja niin juoksussa kun hiihdossakin siellä käytiin, niissä pärjäsin kyllä aivan hyvin, vaikka varsinaista harjoittelua en puoleenkymmeneen vuoteen ollutkaan juuri tehnyt.
Siviliin lähdön aattona patterin päällikkö vieraili tuvassamme ja huumorimiehenä sanoi, "Muillahan se onkin sitten huomenna kotiutuksen aika, mutta Peurahan se joutuu tänne jäämään, kun sillä on niin paljon pitämättömiä kuntoisuuslomia".

Kyllä minutkin silti kotiutettiin, ja siviliinpäästyäni meninkin heti metsätöihin.
Kyllä muuten ne ylimääräiset kilot katosivat pian kun vyötäröitämyöten lumihangessa raahasi moottorisahaa.

Jatketaanpa tästä sitten osassa 3, silloin vaihtui ammatti, ja juoksuhommiakin pikkuhiljaa käynnistellään.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Minä ja juoksu, Osa 1.

Tälle tarkastelulle antoi lähtöajatuksen eilinen keskustelu asiakkaani kanssa.
Pohdimme sitä kuinka paljon tärkein harrastuksesi on ohjannut sinu elämääsi.
Sitähän ei voi edes tietää missä olisit, mitä olisit tehnyt, mikä olisi vartalosi muoto, ja edes sitä eläisitkö enää, jos harrastuksesi olisi ollut joku muu.
Harrastuksemme säätelee keihin olemme tutustuneet, minkä ammatin mahdollisesti olemme valinneet, missä asumme, jne, jne.
Kuten keskustelukumppanini sanoi, "Minulle se on määrittänyt jopa lasteni hiustenvärin, ja sen mitä he harrastavat, joten vastuu valinnoille on tärkeä".

Siispä oman harrastukseni tausttaa ihan syntymästä lähtien.
 Osa 1.
Elettiin -40 luvun viimeistä heinäkuuta keskellä parasta heinäpoutaa, kun parkaisin ensimmäiset ääneni tässämaailmassa.
Niin hävettävän pieni.

Minä olen syntynyt kotona, (kuten siihenaikaan maaseudulla oli tapana) jonkun kylän vanhemman naisihmisen avustamana, ja napanuorani on sitonut isäni (ja onkin muuten siisti napa).

Kävelemäänlähteminen minulla siirtyi hyvin pitkään, äitini oli ollut jo huolissaan, 
"Onko se vieävä johonkin tutkittavaksi kun se ei yritäkkään kävelemään".
Kylän vanhin naisihminen oli äidilleni sanonut, 
"Ei pojassa mitään vikaa ole, se tulee eläessään vielä liikkumaan paljon enemmän kun muut". 
Kuinka oikeassa hän oli ollutkaan.

Niin kävelemään opin aikanaan minäkin, ja seitsämänvuotiaana alkoi kansakoulunkäynti, siitä voisi sanoa minun liikuntaharrastukseni alkaneen.
Koulumatkaa yhteensuuntaan oli reilu viisikilometriä, ja siihen aikaan koulussa käytiin kuutenapäivänä viikossa, joten yli 60 kilometriä viikko tuli jo koulumatkoja talsittua, muun juoksentelun lisäksi.

Isäni oli nuorena sodan aikoihin osallistunut hiihto ja ampumahiihtokisoihin, ihan menestykäästikkin.
Niistä saatuja sellaisia tinasta tai lyijystä tehtyjä hopealla päällystettyjä pokaleja, olin 'työharjoituksina' vasaroinut littanoiksi, sellaisena muutaman vuoden ikäisenä.
Itsekkin sen hämärästi muistan, ja se vasarointi minua harmittaa vielä tänäpäivänäkin, ne sodanaikaiset palkinnot olisi ollut kiva säästää.

Isälläni oli tapana kuunnella yleisurheilun Suomi - Ruotsi maaottelua radiosta, sekä talvisin Salpauselän ja Holmenkollenin kisoja.
Itse kävin kuuntelemassa kymppitonnin juoksun, ja talvisin viidenkympin hiihdon.
Joten se kestävyysurheilu oli jo silloin sitä tärkeintä urheilua.
Minulla onkin ollut tapana sanoa, 'Kestävyysjuoksuharrastus valitsi minut, minun ei ole lajia tarvinnut valita'.

Siitä kun hiukan vartuin, kaiken vapaaikani mitä koulunkäynnin ja kotonatehtävien pienten töiden jälkeen jäi, vietinkin urheiluharrastusten parissa.
Olisinko ollut jotain 12-13 vuoden ikäinen, olikin aika tutustua ensimmäisen kerran vakavampiin urheiluvammoihin.
Karautin isomman mäen suksillani mitä taitoni edellytti, ja polvihan siinä rikkoutui.
Vamman laatua en tiedä, jotain luuhommia ne olivat.
Olin tapauksenvuoksi viikkoja sairaalassakin, ja koko talvi vamman kanssa meni.
Onneksi silloin oli juuri alkanut koulukuljetukset, ja kun äitini veti minut kelkalla päätien varteen, pääsi siitä autokuljetuksella kouluun, enkä näin ollen joutunut tuplaamaan sitä luokkaa.

Tämä ensimmäinen osan voisikin päättää vaikka tähän kun kansakoulun käynti lähestyi jo maaliviivoja.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Kun ei mikään kiinnosta, ja kaikki vituttaa.

Jospa pari riviä vängällä vääntäs blogiin.

Suomen touhu ja politikkojen pärstät, jo niiden näkeminen nostaa agressiotasoa vähintään 100%
Tässä yksi pummiryhmä, omat edut on hoidettu kuntoon, nyt nuoret koulutetut työkykyiset maksattavat oman elämänsä muille.
Sitten on oikein isokenkäiset, tai siis rahaaomaavat, sitä vain Panaman kanavassa rahoja huilutellaan, eikä veronmaksu kiinnosta sitten pätkääkään.

Tuosta iltasanomista huomasin että kun tekee oikein laatutuotteen niin ulkomaankauppa käy, saman tuotteen voi myydä ja ostaa vaikka kuinkamoneen kertaan.
Lujaa laatua Lada.
Aluksi autoja tuotiin Suomeen, edullinen huonompienteidenkin kulkija, eikä pakkasetkaan olleet ongelma käynistyi ja tarkeni vaikka -30 asteessakin, korjaukset osasi tehdä jokamies ja korjaamo.
No kaikki klamouri Ladasta puuttui.
Sitten tuli aika jolloin Venäläiset hakivat ja veivät jokaisen pellonlaidoille hylätyn Ladanraadonkin takaisin Venäjälle.
Ja nyt pakolaiset ovat ajaneet ne takaisin Suomeen, ajoneuvot myytäneen huutokaupoilla halukkaille?.
Halukkaita ostajia kyllä löytyy, sillä takavetoisena helposti rakenneltavissa olevana, ovat kysyttyjä kaikenlaisina romuralli ja jokamiesluokan autoina. 
Ja kunhan voima kolmikko, Sipilä,Stubb,Soini joukkoineen saavat Suomen talouden siihen pisteeseen, että pakolaiseksi täältä on lähdettävä, ajelemme Ladat taasen takaisin Venäjälle.
Laatutuotteella on pitkä elämänkaari.

Omat lenkkeilyt ovat olleet melkosta pakkopullaa, eikä määristä kannata edes puhuakkaan.
Menen kahville.